Joskus tullut sanottua että ei kai kukaan näitä hommia, siis kiipeilyä yksinään tekis?
Tosin moni tykkää treenata, ja minäkin esim. kulkea elottomassa luonnossa yksinäni. Mutta itse kiipeilystä tulee suoritus vasta Verkossa, harrastusporukoissa ja topokirjoissa. Urheilua ja hyvä niin. Sosiaalinen luonne jn. edespäin.
***
Kiipeily on hyvää terveysliikuntaa, ja omaa varmaan tiettyä zenimäisyyden potentiaalia, mutta tässä päivänä muutamana tulin ajatelleeksi ettei tähän lajiin mielikuvanomaisesti liittyvä hipismi ehkä olekaan todellista. Suurimman osan ajastahan vietämme kylmällä ja sateisella vyöhykkeellä isoissa halleissa puristamassa muovia; toisinaan ulos uskaltautuessamme kiville mennään tietysti autolla.
Viimeiset kymmenen vuotta minua on suuresti potuttanut autottomuuden puute. Nyt asia on väliaikaisesti korjaantunut, tikkejä tulee mutta onko jotenkin järjenvastaista kuluttaa satoja litroja planeetan energiavaroja muutaman muuvin tekemiseen? Erityisen naurettavaksi/ironiseksi/taiteelliseksi asian tekee miniatyyrikiipeilyn harrastaminen, boulderointi.
Boulderointi on kivaa: minä todella nautin erityisesti kiipeilyteknisestä ongelmanratkaisusta. Kineettisyys ja akrobatia kiehtoo minua, ei niinkään performanssina vaan jonkinlaisena subjektiivis-objektiivisena flowna. Mitä vaikeampia muuveja, sitä helmempää kiipeilyä, periaatteessa. No ei välttämättä.
Ihmettelen olisiko kukaan ikinä kiinnostunut siirtolohkareista sillä silmällä ilman tiettyä historiallista taustaa. - Romantiikan aikakaudella Alppimaiseman estetisoituminen ja faustinen luonnonhallinta; läntinen kolonialismi ja maailman kansojen pyhien aarteiden anastaminen, myös kaukaisten vuorenhuippujen henkinen anastaminen. Tämän jälkeen kiipeilystä tuleekin urheilua, toisin sanoen joutilaan tai suhteellisen vapaan ja vauraan yhteiskuntaluokan kilvoittelua, ensin vaihtoehtoisena ja sitten mainstreemina.
Kiipeily on jo mainstreemiä Suomessa: ollut jo viime vuodet yksi nopeimmin kasvavista urheilulajeista. Harrastajia kymmeniätuhansia.
Jollain tasolla kiipeily näyttää huipentuvan boulderointiin. Kun aloitin kiipeilyn (siis jo suhteellisen myöhään), Tampereella oli ehkä satakunta ja risat reittiä ja saman verran bouldereita. Nyt köysireittien määrä kiitos kieltojen pysyy lähes vakiona mutta bouldereiden määrä reilun viiden vuoden aikana on ainakin viisinkertaistunut. Ja ilosanoma leviää ennen kaikkea internetissä.
Mutta ilman tietynlaista historiaa olisiko meistä koskaan tullut siirtolohkareiden suurkuluttajia?
***
Kiipeily on elämäntapa, mutta se kietoutuu jopa luontevasti tämän aikakauden valtavirran ethokseen. Suomalaisittain se on tuontitavaraa. Ihmettelen kovasti kuitenkin mitä käy, kun fossiiliset polttoaineet on poltettu loppuun. Yhteisöt ja arvot tulevat muuttamaan muotoaan. Historiankirjoissa näytetään usein maalauksia muinais-kreetalaisista akrobaateista hyppäämässä voltteja häränsarvista (härkä oli minolaisen kulttuurin pyhä eläin). Tulevatko tulevaisuuden kyberarkeologit teräsharjoineen rapsuttamaan sammalta meidän pyhiltä paikoiltamme? Ihmettelevätköhän he, mikä perimmäinen järki tässä hommassa oikein on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti